Kirjallisuus lopun jälkeen

Postapokalyptinen fiktio #1

Arviolta kaksikymmentäyksi vuotta sitten istuimme kaveriporukassa isäni rakentamassa pihamajassa suojassa keskitalven pakkasilta. Sisään astui pizzalähetti, joka katsoi pöydällä olevia papereita ja ihmetteli, miksi teimme perjantai-iltana matematiikantehtäviä. Juttu huvitti meitä, mutta pizzamiehen hämmennys ei hälventynyt, kun kerroimme pelaavamme roolipeliä.

Vampiren, Fading Sunsin, Cyberpunkin, AD2300:n ja Keski-Maa -roolipelin lomassa pelasimme postapokalyptista Twilight-roolipeliä (jota ei pidä sekoittaa teini-ikäisten vampyyrien ja ihmissusien ihmissuhdeongelmista kertovaan kirja- ja elokuvasarjaan). Twilight sijoittuu kolmannen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan, ja vaikka suuri osa pelin viehätyksestä kumpuaa – ainakin pelintekijöiden mielestä – erilaisten ase- ja varusteluetteloiden militaristisista ja mekanistisista nautinnoista, meille kyse oli ennen kaikkea eläytymisestä totaalisen tuhon jälkeisen elämän realiteetteihin: sen kauhuhin pelkoihin ja toiveisiin.

Olen työstänyt viime aikoina lähitulevaisuuteen sijoittuvaa romaania, joka edustaa postapokalyptista genreä. En kirjoita kuitenkaan tässä romaanista enempää, vaan keskityn ruotimaan postapokalyptisen fiktion yleisiä piirteitä ja mahdollisuuksia.

Selviytyminen on postapolyptisen fiktion sielu ja sydän. Samaistuessaan tuhon jälkeiseen todellisuuteen lukija, katsoja tai pelaaja, kuka lie, joutuu väistämättä miettimään selviytymistään. Kuinka selvitä ydinlaskeumasta? Kuinka valmistaa ruokaa olemattomista ainesosista? Mitä selviytymiselle välttämättömiä tavaroita jättää taakseen ja mitä kantaa mukanaan? Missä yöpyä? Kehen luottaa?

Postapokalyptinen fiktio fokusoi voimakkaasti mielikuvitusta. Tuhon jälkeisestä elämästä kertovat tarinat ovat harvoin puisevia tai pitkäveteisiä, toki poikkeuksiakin on. Selviytymisen teema onkin tarinankertojalle kenties helpoin tapa luoda jännitettä. Tässä mielessä kuolemanvaaraan, taistelutilanteisiin, murhiin ja katastrofeihin keskittyvä fiktio tuntuu joskus hieman halpahintaiselta. Jännitettä voi luoda monenlaisin keinoin, ja selviytymisfiktion juonet ja kaavat ovat usein monesti nähtyjä, kuultuja ja koettuja.

Postapokalyptinen fiktio on myös usein yhteiskunnallisesti ongelmallista. Selviytymisfiktio on eristävää ja yksilöivää. The Walking Deadin kaltaiset jenkkisarjat ruokkivat oikeistolibertaristista mentaliteettia, jossa luottamus on aina haurasta ja ihmiset ajavat yksisilmäisesti omaa etuaan. Selviytymisympäristö ei tunnetusti tuo ihmisestä esiin parhaita puolia, minkä esimerkiksi keskitysleirikirjallisuus on osoittanut. Empatian, solidaarisuuden tai yhteistyön teemat loistavat dystooppisessa fiktiossa usein poissaolollaan. Keskiössä ovat yksilö tai rajattu joukko yksilöitä, joita eivät uhkaa ainoastaan luonto, tuhoutunut ympäristö ja sairaudet, vaan myös muut selviytyjät.

Selviytymisfiktio voi ruokkia oikeistolaista etuoikeuspolitiikkaa, jossa olennaisia ovat usein oman tulevaisuuden (ja/tai oman perheen tulevaisuuden) takaaminen, kuri ja järjestys, suojatuminen ulkoisia uhkia vastaan sekä epäluottamus muukalaisia kohtaan. Selviytymisen teeman korostuminen kertoo myös postapokalyptisen kirjallisuuden sukupuolittuneisuudesta. Suurin osa genren kirjoittajista on miehiä.

Jotkut tuntuvat pitävän dystopioita ennustuksina. Jotkut tuntuvat pitävän dystopioita ennustuksina. Vellominen uhkakuvissa ja tuhonäyissä voi tukahduttaa yhteiskunnallisen mielikuvituksen, ja utopian lipuminen näkyvistä saattaa lamauttaa myös politiikan pragmaattisen horisontin. Onkin todettu, että meille on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin loppu kapitalismille.

En tunne viehtymystä sen kummemmin yhteiskunnallista synkistelyä kuin selviytymisen ympärille keskittyvää politikointiakaan kohtaan. Fiktio ei ole tiedettä. Postapokalyptisen fiktion kirjoittaminen ei edellytä pessimististä tulevaisuuskäsitystä. Ihmisillä on monenlaisia motiiveja kuvitelmilleen. Ennustaminen ja etiäisten luominen on vain yksi tulevaisuuteen suuntautuvan mielikuvituksen muodoista. Postapokalyptinen fiktio voi kuitenkin näyttää, mitä voi tapahtua, ellemme kykene muuttamaan yhteiskunnallis-taloudellisen megakoneen suuntaa ja luomaan olosuhteita, joissa kaikki voisivat nauttia elämästä harvojen sijaan.

Osa katastrofikertomusten kiehtovuudesta liittyy tietenkin kuoleman läsnäoloon, joka saattaa herättää lukijassa halun olla hukkaamatta rajallista elinaikaansa. Postapokalyptisen fiktion voima kumpuaakin pohjimmiltaan kontrastista epätoivon ja toivon, selviytymisen ja myötätunnon, elämän ja kuoleman välillä. Inhimillisen luottamuksen korvaamaton merkitys paljastuu vastaansanomattomasti ympäristössä, jossa luottamus on kadonnut. Vapaudenkaipuu on suurin ihmisessä, jolta on riistetty kaikki. Rauha ja tyyneys ovat syvimpiä, kun ne laskeutuvat viimein yllemme raunioituneiden kaupunkien ja tuhoutuneiden maisemien keskellä. Empatia, lämpö ja myötätunto ovat ravistelevia ilmestyksiä raadollisessa maailmassa.

Palkitsevin kirjallisuus ei puhuttele ainoastaan älyllisiä ja reflektiivisiä puoliamme, vaan koskettaa kokonaisvaltaisesti, aktivoi koko kehomme, saa sydämen sydämemme sykkimään ja kyynelkanavamme avautumaan. Tuhokuvitelma voi olla keino havahduttaa horroksesta.