Poimintoja tuhon jälkeisestä kirjallisuudesta 
Postapokalyptinen fiktio #2

Olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut sattuneesta syystä runsaasti postapokalyptistä fiktiota. Alla muutamia huomioita ja suosituksia genren kirjoista! 

Dmitri Gluhovski: Metro-sarja: 2033, 2034, 2035. 

Gluhovskin kirjat sijoittuvat Moskovan metrotunneleihin tuhoisan ydinsodan jälkeiseen aikaan. Gluhovskin luoma maailma on kiehtova: metrotunneleita asuttavat hansakauppiaat, fasistit, kommunistit, rikolliset, satanistit, sieniviljelijät, kiihkouskovaiset ja monet muut ryhmittymät. Kirjasarja seuraa Artjom-nimisen nuoren miehen harhailuja läpi metron pyrkimyksenään torjua selviytyjiä uhkaava ulkopuolinen vaara. Gluhovskin teksti on vetävää ja maailmankuvaus kiehtovaa. Näkökulma on miehinen, eikä kliseiltä aina vältytä. Romaaneissa on osuvaa kritiikkiä nyky-Venäjää ja nationalistista politiikkaa kohtaan, kuten dystopiakirjalta odottaakin. 2033 on hienoimpia scifi-kirjoja, joita olen lukenut, mutta 2034 tuntuu hieman poukkoilevalta ja muodottomalta jatko-osalta, jonka Gluhovski on ilmeisesti kirjoittanut kiireessä suositun ykkösosan jälkeen. Kirjan 2035 tyyli ontuu paikoin, mutta tarina itsessään on huikea, ja salaisuuksien paljastuminen toinen toisensa jälkeen pitää intensiteetin yllä. 

Jeff Vandermeer: Eteläraja-trilogia. 

Trilogia on saanut osittain inspiraationsa Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvasta. Kirjasarja kuvaa salaisessa Eteläraja-laitoksessa työskentelevien tutkijoiden yrityksiä selvittää Alue X:n mysteerejä. Kirjojen tunnelma on pahaaenteilevän kiehtova, mutta kerronta jää liian usein toistamaan itseään, etenkin kirjasarjan keskimmäisessä osassa Hallinta. Eteläraja-trilogian parasta antia ovat laveat kuvaukset Alue X:n oudosta ekosysteemistä ja päähenkilöiden tutkimuksista muuntuneen luonnon keskellä. Sarjan ensimmäisestä kirjasta on tehty juuri elokuva, Hävitys, joka on katsottavissa ainakin Netflixistä.

Cormac McCarthy: Tie. 

Tie on kenties armottomin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Romaani, josta on tehty myös elokuva, kertoo miehen ja pojan vaelluksesta läpi tuhotun maiseman. McCarthyn kerronta on minimalistista ja toteavaa, ja juuri sen vuoksi paradoksaalisesti tunteita nostattavaa. Runneltua maata kuvataan kauniisti, ja erityisen kiehtovia ovat proosarunoja muistuttavat jaksot, jotka vievät lukijan tuhoa edeltävään maailmaan tai kohdistavat huomion johonkin tarinan yksityiskohtaan. En muista kirjaa, jonka loppuratkaisun parissa olisin vuodattanut yhtä vuolaasti kyyneliä. Tie on genrensä ylittämätön mestariteos. 

Hugh Howey: Siilo 

Huippusuosittu Siilo oli minulle pettymys. Kirja kuvaa ilmastonmuutoksen saastuttamaa maailmaa. Elonjääneet ovat paenneet valtaviin maanalaisiin siiloihin. Luvassa on satoja sivuja klaustrofobista tunneliscifiä, mutta Howey ei onnistu rakentamaan maailmastaan yhtä kiehtovaa kuin samanlaisilla aineksilla työskennellyt Gluhovski. Siilo on ympäristönä vailla yksityiskohtia tai elävyyttä. Henkilökuvaus on ohutta ja naiivia, kerronta toisteista, eikä mysteerikään jaksa kiehtoa loppuun asti. Suoraan sanottuna en voi ymmärtää, mihin kirjan suosio perustuu. 

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä. 

Laajarinteen kirja kertoo sielullisesta epidemiasta, joka aiheuttaa tuhoja ympäri maailmaa. Psykoanalyysin ja myyttien kautta värittynyt filosofinen pohdinta on kirjan parasta antia. Vaikka päähenkilöt, ja etenkin analyytikkona toimiva Kaarlo Nuorteva, ovat korostuneen älyllisiä, Laajarinne onnistuu kuvaamaan tunteita ja rakkaussuhteita voimakkaalla tavalla. Kirja on täynnä rikkaita viittauksia ja symboleita, joita Nuorteva pyrkii tulkitsemaan ja avaamaan. Pintapuolisesti maailmanloppua kuvaava romaani kasvaa kertomukseksi rakkaussuhteen merkityksestä. 

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat 

Tosin kuin edellä mainitut kirjat, luin Lessingin romaanin vuosia sitten. Kirja kuvaa asuntoonsa vetäytyneen päähenkilön pohdintoja tuhoutuneen maailman raunioissa. Maailma on lohduton, ja tunnelma depressiivinen. Lessing keskittyy sisäiseen monologiin juonenrakennuksen sijaan. En jotenkin syttynyt romaanille, mutta kenties sille pitäisi antaa uusi mahdollisuus. 

The Long Dark -peli 

Erityismaininta on annettava The Long Dark -konsolipelille, joka poikkeaa ansiokseen postapokalyptisistä zombiräiskinnöistä. Pelin asetelma on tuttu: elektromagneettinen pulssi on aiheuttanut maailmanlaajuisen katastrofin ja tuhonnut modernin teknologian. The Long Dark on tunnelmallinen ja kaunis peli. Tempo on hidas, ja peliä pelatessa on helppo jäädä ihastelemaan vuorenjyrkänteeltä avautuvaa maisemaa, tuulen tuiverrusta erämaamökin kulmissa, avotulen välkettä ja rätinää tai usvaa jäätyneen merenlahden yllä. Päämääränä on selviytyä Kanadan hyisessä jääerämaassa käyttäen hyödyksi rakennuksista löytyviä esineitä, ruokaa ja vaatteita. Vähitellen peli muuttuu eräilyksi, sillä tyhjiksi jääneet talot eivät tarjoa loputtomasti resursseja. Peli oli pitkään kehitysasteella, ja siitä oli pelattavissa vain ”hiekkalaatikkomoodi”, jossa pelaajat saivat kokeilla selviytymistaitojaan, mutta kehittäjät julkaisivat viime vuoden elokuussa peliin tarinamoodin. Olen ehtinyt pelata tarinaa pari episodia, ja vaikka tarina ei toistaiseksi syvällisesti vakuutakaan, lisää se pelin koukuttavuutta ja syvyyttä.

Lisämainintana: Jalava on julkaissut juuri ruotsalaiskirjailija Lars Wilderängin romaanin Tähtikirkas, joka edustaa postapokalyptisen dystopiakirjallisuuden genreä. Kirja vaikuttaa kiinnostavalta, täytyy etsiä se käsiini!